Kilpailu käynnistyi muistisuunnistuksella. Joukkueet kerääntyivä keskellle viheraluetta, jonka reunamilla oli neljä taulua. Jokaisessa taulussa oli kartta, joihin oli kuhunkin merkitty yksi rasti (A, B, C tai D), jotka oli määrä hakea aakkosjärjestyksesä. Startti olikin mielenkiintoinen, kun joukkeet pinkoivat eri suuntiin ja kerääntyivät pian yhden pienen taulun äärelle. Meistä toinen sattui osumaan oikealle taululle ja saatoimme jatkaa siten heti kohti A-rastia. Kyynärpäät kuitenkin kävivät siihen malliin ja leimasimetkin revittiin käsistä, että mieluusti jättäydyttiin tässä vaiheessa peränpitäjien joukkoon.
Prologin jälkeen vuorossa oli jokimelontapätkä, missä melottiin lyhyehkö pätkä alavirtaan ja takaisin lähtöpaikalle. Saatiin helposti kiinni parit edellä mutkitelleet paatit. Meno olikin välillä kuin törmäysautoradalla, kun eri suuntiin matkalla olleet mutkittelevat paatit osuivat toisiinsa. Onneksi me kuitenkin vältyimme tältä hauskuudelta.
Sitten fillaroitiin vaihtelevissa maisemissa. Oli mukavaa kallioista metsäpätkää ja pientä metsätietä. Laskettelurinteen rastille valitsimme metsäreitin, mikä lyhensi matkaa rastille monella kilometrillä. Metsä vei kuitenkin vastapalkkioksi emittimme, jota pienen pohdinnan jälkeen todettiin olevan turha lähteä naaraamaan. Päätimme jatkaa loppuun asti kosketusleimauksilla, jotta tiedettäisiin noin suurin piirtein, miten pärjättiin.
Laskettelurinnerastilla päästiin mäkitreenin makuun. Naisten sarjassa mäki kivuttiin ylös kolmesti, mikä oli allekirjoittaneelle enemmän kuin riittävästi. Sitten jatketttiin taas pyörillä ja käytiin parissa aiemminkin kisoissa käytetyissä rastipisteissä. Selkiäkin alettiin saada kiinni siihen tahtiin, että emitin katoaminen alkoi jo hieman harmittaa.
Seuraavaksi suunnistettiin jalkaisin. Kickbike-osiokin oli muutettu juoksuksi, mistä seuraksena hippasen liikaa juoksua minun makuuni. Rastit löytyivät kohtuu hyvin ja yllätäen vaihtorastille pääsy aiheutti eniten haasteita. Olin nimittäin viemässä meidät viimeiseltä suunnistusrastilt suoraan rantaan toiselle melontaosuudelle, minne pääsi oikaisemaan rantapöheikön poikki. Puolessa välissä matkaa kohti melontarastia kuitenkin huomasimme, että vaihdossakin pitäisi käydä ja niinpä muutimme suunnitelmiamme lennosta.
Toisella melontaosuudella matkaa oli vielä vähemmän kuin ensimmäisellä. Sitten vuorossa oli ”wet run”, jossa haettiin kolme rastia. Rasteille pääsi kuivana siltoja pitkin, mutta uimalla matkan sai lyhenemään huomattavasti. Päätimme uida, mikä vaikutti hyvältä valinnalta, sillä tässä vaiheessa kanssamme samaa matkaa edenneitä joukkueita ei enää kisan aikana näkynyt.
Ennen ”city runia” vuorossa oli vielä kanootin kanto vaihtopisteelle. Roudasimme kanoottia ylösalaisin päittemme päällä ilman suurempaa näkyvyyttä mihinkään suuntaan. Onneksi ritti, että löysi kadulle ja käveli suoraan eteenpäin. Alkuasukkaalta saimme vielä varmistettua, että todellakin olimme marssimassa koulun suuntaan.
”City runissa” ravattiin Karjaan keskustaa ristiin rastiin. Rasteja haettiin niin puskista kuin junastakin. Maaliin selviydyttiin ajassa 6h 19min, joka ilmeisesti olisi toisessa tilanteessa tuonut osallistumisoikeuden uuteen kisaan :) Kiitosket Marialle mainiosta kisaseurasta sekä peesiavusta!
Salla
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
maanantai 2. toukokuuta 2011
Vappu 2011, Soomaa, Viro
Myös Virossa melottavia jokia rittää, minkä tiimoilta 5/2010 Meloja-lehden juttu melonnasta Baltian joilla toimi hyvänä alkuna retken suunnitelulle. Toiveissani oli löytää Tallinnan liepeiltä jonkin vähintään n. 60km pituinen melontakelpoinen joki. Jägala-joki vaikutti aluksi lupaavalta, mutta youtuben matskussa sen verran hurjalta kevätkuohuilla, että joen etsintää piti laajentaa pidemmälle. Listan kärkipäähän nousivat Soomaan kansallispuisto Pärnun tuntumassa ja Võhandu-joki maan kaakkoisosassa. Soomaa on erämaahenkinen suoalue, joka erityisesti tulva-aikaan suosittu melontakohde paikallisten keskuudessa. Võhandu puolestaan vaikutti koskineen melontamielessä mielenkiinoitsemmalta. Lisäksi joella järjestettiin samaisena viikonloppuna 100km melontamaraton, jonka kulkua olisi mukava seurata tulevia seikkailuja ajatellen.
Soomaa valikoitui kohteeksemme läheisemmän sijaintinsa ansiosta. Sain myös nopesti yhteyden paikalliseen melontayrittäjään, mikä vauhditti osaltaan raamien lukkoon lyömistä 12-päiselle porukalle. Retkemme oli omatoiminen, mutta toiveitamme vastaavat lähtö-, yö- ja lopetuspaikkaehdotukset tulivat paikallisyrittäjältä. Soomahan siirryimme Tallinnasta minibussitaksilla ja Helsingistä lahden yli Tallinnaan Lindan aluksella. Kusannuksia reissulle tuli yhteensä noin 100EUR/hlö + muonat.
Matkaan lähdettiin vapun aatonaattona. Tallinnaan saavuttuamme matkanteko näytti hetken huolestuttavalta, kun lupauksista huolimatta minibussi ei ollutkaan meitä vastassa sataman portilla. Taksi löytyi onneksi meren puolelta parkista, mistä jatkoimme kauppaan. Nekin, jotka olivat ajatelleet roudaavansa juominkinsa & syöminkinsä Suomesta olivat käsittääkseni tyytyväisiä valikoimiin :) Matka jatkui Pärnun kautta Soomaan eteläpuolelle Kanakülaan, minkä jälkeen kuskimme ilmoitti meidän olevankin perillä eräälle maalaistalolle saavuttuamme. Jokea ei näkynyt missään, eikä talosta ulos asteleva vanha pariskuntaan näyttänyt tietävän melonnastamme mitään. Mies onneksi kutienkin tiesti kohteemme – Penikoormatalun – ja yritti ensiksi kartoin opastaa meidät perille. Ilmeisesti todettuaan sen toivottamaksi lähti meille paikallisoppaaksi! Vietimme ensimmäisen illan tällä Penikoormatalulla, jossa savusauna oli myös meille lämmitetty. Ekan aamun klo 10 startista ei taidettu myöhästyä montaakaan minuuttia. Saavutus sinänsä, erityisesti kun viime vuoden skumppahävikistä viisastuneena lastin kiinnittämiseen päätettiin panostaa kunnolla. Vaikka vaikeaa melottavaa ei pitänytkään olla tiedossa, melontaparit oli jaettu siten, että jokaisesta paatista löytyi ainakin yksi kokenut meloja. Täysin haastettomaksi tätä Halliste-jokea ei tosin voi sanoa. Erityisesti kansallispuiston alueella majavien padot ja joen yli kaaatuneet puut tekivät melonnasta paikoitellen varsin mielenkiintoista. Koskien puuttuessa erilaiset majavapatojen ja puiden ylitys-, alitus- sekä kantotyylit piristivätkin matkantekoa melkoisesti!
Tokan päivän määränpäämme oli 10km:n päässä Saarisoossa. Alkumatkan pieni ja mutkitteleva erämaahenkinen joki muuttui Riisan kohdalla suorstaan valtaväyläksi toisen joen yhdyttyä siihen. Tästä huolimatta joen leveys ei aina tainnut riittää vastatuulen tartuttua paattiin j-vetoja harjoitteleville :) Erityisesti jäi mieleen erään talon pihasta rantaan kirmannut rottweiler, joka näytti innostuvan rantakaislikossa jumittavasta purkistamme. Vältyimme sentään lähemmältä kontaktilta.
Soomasta netistä löytyvä materiaali luo kuvaa erämaahenkisestä suomaastosta. Halliste-joen ympärillä oli kyllä alavaa, mutta suot enemmänkin niittymäisiä. Saarisoohon perille päästyämme saimme vielä selityksen sille, miksi erämaahenkisiä soita ei jokisuistossa ollut. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa ympäristöään korkeammalle ja turvekerros voi olla jopa lähes 10 metriä paksu. Saarisoossa pääsimme onneksi vielä tutustumaan tällaiseen silmänkantamattomiin jatkuvaan ihmesuohon!
Matkajärjesteyt saatettin todeta siinä vaiheessa jotakuinkin onnistuneiksi, kun nimelläni varustettu bussi kurvasi melonnan päätepisteeseemme. Joki ja reissu kaikenkaikkiaan jäävät ehdottomasti mieleen hienona kokemuksena. Todennäköisesti suuntamme Viroon toistekin ja ensi kerralla rohkenemme valitsemaan melontamielessä hieman haastavamman joen. Jos minä järjestän matkan, niin kohde on Võhandu. Salla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)