SnowFlakesit Kalevan Kierroksella 2011

Väläyksiä Hiutale-neitojen fiiliksistä jäällä, lumella, maantiellä, laineilla ja metsässä.


Päähenkilöt koko kierroksella: Elina, jolle suunnistus ja rakkaus luonnossa juoksenteluun imeytyi suoniin jo tuttipullosta. Notkeavartinen maratoonari, jonka pulppuavalle hyväntuulisuudelle vetää vertoja vain pohjaton innostus. Salla ’Veni, vidi, vici’ – vahva, kestävä ja taitava multilahjakkuus, joka osaa ja uskaltaa. Nokkela tohtorisnainen, jonka huumorintaju viihdyttää. Ei karta huonoille jutuille remakasti nauramista.


Päähenkilöt puolikkaalla: Minna, jota sisukkuus koristaa kuin hanki lapinkoiraa. Tohtori hänkin, seikkailija luonteeltaan, liekki palaa kauniisti ja tasaisesti. Myrskylyhtyajatkin tiimissämme elävästi muistetaan. Suvi, pippurinen uudisraivaaja, omaa herkän korvan ja silmän. Veikeä tahto on rautaa. Eräilee, kouluttaa ja ulkoilee ammatikseen, kuinkas muuten. Petra, joukkueemme musta hevonen, hirnahtaa ja on maalissa ennen aikojaan. Vaatimattomuus kaunistaa, minkä lisäksi Petralla on kadehdittavan sopuisat kiharat ja hymyhiutalepatsas pikkujouluissa odottamassa. Anne, yksisarvinen jonka maailma on viedä menojaan... väsymätön keksikestien keskipiste, jonka taiteilijasielussa roihuaa. Haluaisi mennä jo, olla jo. Elisa, niin, Elisa... nyt vaan on sopivan anarkistisesti cool, uskollinen koiransa kantapäillään. :)


1. Jussin luistelu

Elina: ”Muutaman kerran tuli harjoiteltua kotikulmilla Tuusulassa 300m radalla, kun ei Tuusulanjärvelle taaskaan saatu rataa aurattua. Retkiluistimilla meno leppoisasti luonnonjäällä on ihan jees, mutta Jussin luistelu olikin tekojääradalla! A vot, olisi ehkä kannattanut käydä testaamassa edes kerran ennen kisaa. Rata tuntui älyttömän liukkaalta, enkä alkuun meinnut pysyä edes pystyssä. Kierroksia tuli 105 ja puoli, ehtihän siinä hyvin harjoitella... Ensi kerralla menen varmasti testaamaan aiemmin ja vuokraan pikaluistimet. Retkiluistimet retkikengissä eivät olleet hyvä vaihtoehto noin pitkälle matkalle, monojen kanssa olisi voinut olla parempi. Silti tyytyväinen tulokseen.”

Minna: ”Puolimaratonin luisteleminen ei matkana jännittänyt yhtään, mutta hieman kuumotti kuinka sileä Oulunkylän jäärata on ja pysynkö edes pystyssä. Harmitti hieman, että luistelu oli radalla, koska saman rundin kymmeniä kertoja kiertäminen on rutkasti tylsempää kuin luonnonjäällä pitkän matkan luisteleminen. Joka tapauksessa luistelu sujui onnistuneesti ja vaikka kroppa jumittuikin staattisesta asennosta, niin suorituksesta jäi hyvä mieli.”

Petra: ”Tämä kokemus oli mielenkiintoinen, sillä olinhan jo toista kertaa elämässäni jäällä retkiluistimilla. Siihen nähden kilpailu sujui oikein mainiosti. Oma osakilpailueräni lähti pienen lumisateen jälkeen, eikä rataa jäädytetty enään ennen lähtöä. Niinpä jään pinta ei ollut niin ’liukas’ kuin muilla erillä, mikä sopi näin lähes ensikertalaiselle mainiosti. Muutaman kierroksen jälkeen luistelu lähti sujumaan. Etusuoran vastatuuli iski kovaa ellei mennyt muiden peesissä. Retkiluistin- ja luisteluhiihtomonoyhdistelmä oli ihan sopiva, ja sillä menen seuraavankin kisan.”


2. Pirkan hiihto

Elisa: ”Perinteisellä mennään, ja ollaan siitä ylpeitä, vaikka pertsa joidenkin tahojen mukaan onkin se huurteisten akkojen laji. Fiilarit lähtöviivalla olivat sähäkät – aurinko paistoi kirkkaana, pakkasta vaivaiset viisi astetta, ja alla edellisiltana huolellisesti teipatut Karhut ja monoissa Compeed-kantapäät. Edellinen matkahiihtoennätys 35 km Pyhätunturilta, pari viikkoa aiemmin, röyhisti rintaa.

Matkasta muodostui yhteisöllinen nautinto – oli valtava kokemus hiihtää kannustavassa, puheliaassa sivakoijien meressä, välillä omasta rauhastakin nauttien. Matkaa rytmittivät tankkauspisteet aina juuri sopivasti, kun alkoi hiukoa tai silmissä muuten vaan mustua. Munalla töihin, ja rusinoilla ja suolakurkuilla kohti Teivoa! Jännitys kulminoitui viimeisellä pisteellä ennen isoja laskuja. Kuulin, kun vieressä mehua hörppinyt rouva suunnitteli jarruttelevansa mäissä. No en minä ainakaan! ...paitsi että, kenenkäs taakse tömähdinkään alamäessa vauhdin ollessa hurjimmillaan, ellen juuri kyseisen auraavan kanssasisareni. Ohitus mutkassa oli mahdotonta, berberilleen mentiin notta tussahti. Sisuuntuntuneena nousin ylös ja ohitin hidastelijan, annoin laskettaa loputonta mäkeä niin että latu anoi armoa, kunnes, oi ei, tuli viimeinen kurvi. Siinä nousin siivilleni, kaikki pisteet ilmassa sivulle kerien, alastulo valitettavasti epäonnistui. Yleisö, jota oli runsaslukuisesti paikalla, kohahti.

Maalissa kaikkeni antaneena oli upea tunne saada mitali käteen, sukset pois jalasta ja tutuksi tulleiden kanssakilpailijoiden ja toimitsijan selkääntaputukset.”

Salla: ”Kierroksen lajeista hiihdosta kunnialla suoriutuminen arvelutti eniten, sillä 90 km rykäyksestä oli tulossa selkeästi pisin koskaan kerralla hiihtämäni lenksu. Vuosia sitten olin kerran osallistunut 20 km lyhyempään Pogostan hiihtoon, josta selviytyminen oli ollut melkoinen urakka. Pogostassa yön aikana satanut uusi lumi & pehmeät ladut olivat edelleen mielessä. Nyt toiveissa oli liukas keli, ja olin myös ymmärtänyt, että Pirkan reitti olisi oleellisesti helpompi ja tasaisempi.

Kuten niin monesti aiemminkin, rauhalliset startit sekä muut hyvät aikeet unohtuivat pamauksesta. Lähdin painelemaan massan mukana ja taisin tehdä ennätykseni kaikilla matkoilla 10km:sta ylöspäin. Viimeinen kolmannes oli melkoista selviytymistaistelua, mutta kovaa aloittaneena olin jo pitkällä ennen kuin hyydyin :) Vaikka loppumatkasta vauhti ei päätä huimannutkaan, alitin 7h tavoitteeni yli puolella tunnilla. Ylimmäksi mieleen jäi loppumatkan loputtomat mäet, niitähän ei helpolla reitillä pitänyt olla juuri ollenkaan! Ensi kerralla tiedän paremmin, mutta taktiikkaani tuskin muutan. ”

Petra: ”Mietin pitkään, että mennäkö perinteisellä vai luistelutyylillä. Päädyin perinteiseen tyyliin, vaikka perinteisen hiihtokilometrejä ei ollut takana 50 km enempää.

Hiihtopäivänä keli oli upea. Aurinkoa siniseltä taivaalta ja pari astetta pakkasta. Lähdin liikkeelle lähdössä vähän liiankin takaa ja liian hiljaa, joten alkukilometrit menivät mateluvauhtia ja ohittelun merkeissä. Vauhtiin päästyäni rupesi hiihtokin sujumaan kivasti. Lasketellessani kolmannelle huoltopisteelle loivaa alamäkeä onnistuin sotkeutumaan ihan omiin suksiini, ja tein elokuvamaisen kuperkeikka-volttiyhdistelmän suoraan vaihtopisteen edessä. Tuli siinä katsojillekin vähän viihdykettä kun keräilin sauvojani (ja itsetuntoani) pitkin piennarta. Pienen pitovoide-, urheilujuoma- ja rusinatauon jälkeen jatkoin matkaa. Loppupätkä menikin ilman kolmoisakseleita, ja maalissa oli hyvä fiilis!”


3. Navitas maraton

Elina: ”Oikein mukavan mökin oli Anne hiutaleille netin kautta löytänyt, iso ja uusi, upeat maisemat korkealta rinteestä järvelle, hyvät tilat kaikilla herkuilla koko viikonlopuksi. Mahtavat lähtökohdat maratonille.

Merinovillapaita starttiviivalla oli hyvä valinta, kun kelin piti olla viileä. No kas, ensimmäinen kierros olikin lähes hellettä ja toinen kierros meni ilman paitaa pelkällä topilla! Sain alkumatkasta alkaen hyvän lenkkikaverin, Martin, jonka kanssa kiersimme lähes koko matkan. Olin todella tyytyväinen maalissa tehtyäni oman ennätykseni parantamalla vanhaa aikaa yli 20 min.”

Suvi: ”Juoksussa mietitytti, miksi aina juostaan asfaltilla, kuinka ihmisten paikat kestää kovaa alustaa? Tämä oli ensimmäinen maratonin puolikas minulle.”

Anne: ”Puolimaraton oli elämäni ensimmäinen, ja reissu Varkauteen oli ihan mahtava - kisajärjestelyt toimivat hyvin, juoksusta jäi hyvä fiilis, ja niin kiva porukka oli meillä mukana!”

Elisa: ”Juoksu on kierroksen lajeista se, jossa runsaimmin maitohappoa annostellaan ja talvisotareservejä tivataan. Seitsemännen kilometrin jälkeen aloitin debatin itseni kanssa elämän tarkoituksesta –alamäki, juottopiste, myötätuuli? - kunnes asia maalissa selvisi: endorfiinimyrsky suoraan hypotalamukseen. Saunoessa mökillä mitali kaulassa ja skumppalasi handussa talviturkki irtosi hyiseen järveen. Kaksi päivää reidet tilttasivat niin ettei voinut istua alas tai nousta ylös ottamatta tukea jostain. Hiutaleista useat voivottelivat samantyyppisiä oireita. Uudenvuodenlupaus on nyt valmiina: jerkkua reisiin ja pitoa pohkeisiin.”


4. Punkaharjun soutu

Suvi: ”Olisin kovasti halunnut lähteä soutuun vuorosoutuveneellä, mutta kun sellaista ei mistään tuntunut löytyvän, niin sain tilalle lainaan yksilösoutuveneen viikkoa ennen koitosta. Ajattelin, että kyllä sitä nyt 25 kilometriä soutaa kuka tahansa. Noh, jälkitunnelmissa täytyi todeta, että olisi se vaatinut harjoittelua enemmän kuin kahden kilometrin verran! Veneestä kun nousi jäykistynyt ja ihonsa auringossa polttanut soutaja.

Jälkispekulaatiota aiheutti myös veneen mitoitus. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että jos paatin säädöt ovat tehty miehille, niin 158cm varteni saattaa joutua turhan koville, kun jalkojen työntövoimaa ei saa kokonaan käyttöön. Kyseinen seikka jäi sen verran harmittamaan, että minut saatetaan vielä nähdä soutamassa ihan oikein säädetyllä veneellä!"

Elina: ”Muutaman kerran kun jäi peukalot airojen väliin niin jo oppi ojentelemaan airoja limittäin. Soutu tuntui sujuvan lähes luonnostaan, J-veto vaan ei tahtonut onnistua, aikamoista melanheiluttelua oli meikäläisen peräsimenä oleminen. Vuorosoudussa oli mukavinta vaihtelu ja peräpaikalla syöminen. Päätimme jo lähtiessä, että perässä vaan syödään. Toimi hyvin. Ensi kertaa varten pitää opetella se J. sekä laittaa kokiksen sekaan suolaa niin ettei se kuohu.”

Minna: ”Olin mieheni Nassen kanssa samassa vuokraveneessä vuorosoudussa Punkaharjulla. Treenasimme muutaman kerran ennen koitosta. Vene oli melko raskas, ja sen nostaminen taakkatelineelle sekä auton ajaminen oli jännittävää ja sai lähtiessämme naapurit hymyilemään. Veneemme raskauden huomasi viimeistään itse tapahtumassa kun katsoi toisten keveitä veneitä. Onneksi joillakin näkyi olleen samanlainen malli kuin meillä. Veneen paino hidasti matkaamme, mutta suoritusta tulimme hakemaan ja sen me saimme.”


5. Ruskon pyöräily

Suvi: ”Vaikken loppujen lopuksi kremppojen takia osallistunut kuin kolmeen lajiin (pyöräily, soutu ja juoksu), niin yritin kantaa korteni kekoon tuomalla puolikkaan tiimistämme uupuvan kuudennen osallistujan niillä kerroilla mukaan, kun pääsin paikalle. Kannoin mahassani pientä snoukkaria, jonka syntymäajankohta pitäisi olla tammikuussa 2012.

Pyöräilystä on vain hyvää sanottavaa - mukavat maisemat ja meni ihan mukavasti maastopyörällä, johon oli vaihdettu sileät ja kapeat renkaat!”

Anne: ”Pyöräilyosuus Turun maaseudulla oli erittäin mukava kokemus. Olisi pitänyt uskaltaa pyöräillä alussa vauhdikkaammin, sillä viimeiset 15 km tuli poljettua niin lujaa kuin jaloista pääsi, ja kovaa tahtia olisi jaksanut pidempäänkin. Noh, ensi kerralla sitten tietää paremmin miten voimiaan jakaa.”

Petra: ”Matka/maantiepyöräily on minulle uusi laji, yleensä menen maastofillarilla metsäisiä reittejä. Nyt alla oli kohtuullisen uusi Cyclocross–pyörä, jossa oli aika maastopitoiset renkaat. Ensi kerralla täytyy antaa vähemmän tasoitusta muille ja valita ihan oikeat maantiekumit. Kilpailu sujui kivasti, vaikkakin loppupuolella tottumattomuudesta takapuoli ja jalat puutuivat. Sellainen keskinkertainen suoritus – tämä sara vaatii ehdottomasti enemmän harjoitusta ensi vuodelle ja fillarin tuunaamista nopeampaan menoon.”


6. Vaajakosken suunnistus

Salla: ”Suunnistuskokemukseni rajoittuu muutamiin Jukolan viesteihin & iltarasteihin. Vaikken olekaan oppinut loikkimaan metsikössä suunnistajien lailla, luottamus omiin kartanlukutaitoihini on tätä nykyä kohtuullinen, eivätkä pitkätkään suunnistustapahtumat hirvitä. Rasteille toki kierrän mielelläni polkuja pitkin, sillä metsässä vauhtini putoaa olemattomiin.

Yllätyin Vaajakoskella siitä, kuinka yksin sain tehdä suoritustani alusta alkaen. Vaikka jouduinkin haeskelemaan muutamaa rastia, suurin osa löytyi melko helposti. Ihaillen katselin niitä, jotka alustasta riippumatta loikkivat menemään. Itse yritin panostaa polkukiertoihin, joita olikin melko mukavasti tarjolla. Sijoitusten perusteella suunnistus oli vahvin lajini, pisteet tosin kertovat päinvastaista kieltä :)”

Minna: ”Suunnistukseen harjoittelin ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun lajiin. Ennen Vaajakosken suunnistusta kävimme Nassen ja Mona-koiran kanssa paljon kiintorasteilla. Suunnistusta edeltävänä iltana muut hiutaleet vitsailivat, että olemmeko pyytäneet järjestäjiltä samat hajonnat. No, melkein ne osuivat sattumaltakin yksiin - vain 2 ja 7 rasti olivat meillä eri päin. Tämä tietysti teki sen, että heti 1. rastin jälkeen "jouduimme" erilleen. Hetken suunnistin itsekseni, mutta pian seuraani liittyi myös naishenkilö, jonka kanssa suunnistimme ja rupattelimme muutaman rastivälin. Tietysti siinä samassa markkinoin hänelle myös meidän järjestämäämme SnowFlakes Seikkailua 2012.

9. rastin läheisyydessä tein mieluisan löydön: Nassehan se siellä etsisteli samaa rastia jolle itsekin olin matkalla! Loppurata meillä oli sama eli saimme nauttia metsästä yhdessä. Maalileimauksen teimme samalla sekunnilla.”

Elina: ”Ainoa laji, jota en jännittänyt etukäteen ollenkaan. Lajeista tämä oli silti mielestäni raskain. Valmistautuminen sujui suht hyvin, vaikka yhden pyöräkolarin onnistuinkin ajamaan noin viikkoa aiemmin. Rata oli hyvä, hajonnat toimivat loistavasti, yksin sai suunnistaa lähes koko matkan. Kropassa tuntui rasitus jo noin parin tunnin suunnistuksen jälkeen.

Enpä ole pitkään aikaan suunnistuskisaa (naisten) voittanut, joten hieno lopetus Kierrokselle.

Kaiken kaikkiaan fiilikset joka kisasta hyvät, suorastaan erinomaiset. Ikinä en ole ennen ollut fyysisesti näin hyvässä kunnossa. Kierroksen monipuolisuuden vuoksi suosittelen lämpimästi ihan kaikille. Kierros pitää motivaation harjoitteluun sopivasti yllä. Kun ei ota liian tosissaan, niin kaikesta vaan nauttii.”



Team Snowflakesilta osallistunee joukkue kokonaiselle kierrokselle ensi vuonna. Puolikkaan kierroksen tiimikokoonpanoa vielä säädetään.

Vaarojen Maraton 8.10.2011

Vaarojen Maraton kisattiin Kolilla 8.10.. Vaaroilla pääsee haastamaan itsensä varmasti - reitti on vaativa paitsi korkeuserojen myös pinnan epätasaisuuden takia. Näiden elementtien tuoma lisähaaste konkretisoituu kuitenkin vasta luonnossa.

Vaarojen Maratonin reitti kiertää Kolin vaaramaisemissa Herajärven Kierrosta mukaillen. Reitti kulkee pääosin metsä- ja hiekkapoluilla sekä metsäteillä, mutta mukaan mahtuu useita kilometrejä teknisempääkin maastoa. Matkan varrella ylitetään vetolossilla salmi ja edetään pitkiä pätkiä pitkospuilla. Mittarin mukaan nousumetrejä kertyi yhteensä noin 1200m. Nousua kertyy pitkin matkaa, mutta ns. kohokohtiakin löytyy. Ryläys reitin keskivaiheella sekä lopun nousu Ukko-Kolille tuskin jättää ketään kylmäksi.

Tapahtuma myytiin tänä vuonna loppuun ja sille osallistui viitisensataa juoksijaa. Varsinaisen maratonmatkan lisäksi tarjolla oli 15km ja 86km reitit. Itse osallistuin maratonille, mikä sekin oli jo melkoinen urakka. Tuplamatkalaisiin verrattuna 43km:sta suoriutuminen tuntui kuitenkin varsin vähäpätöiseltä, mutta mitään asiaa minulla ei tuplamatkalle olisi ollut. Hatunnosto kaikille matkan taivaltaneille!

Oma ”valmistautumiseni” tapahtumaan koostui lähinnä normilenkkeilystä. Juoksen lenkkini Paloheinän poluilla, joten ajattelin tämän toimivan riittävänä harjoitteluna myös Vaaroille, samalla setillä kun on suoriuduttu kunnialla muistakin kesän koitoksista. Tiesin toki, että Kolilla nousua ja teknistä pätkää piisaisi, mutta reissun rankkuus yllätti minut täysin. Ihaillen katselin, kuinka toiset loikkivat kevyesti kivien ja juurakoiden yli. Itselläni sykkeet olivat tapissa jo ajatuksestakin. Ylä- ja alamäissä Ryläyksen kieppeillä vauhdista ja varmuudesta ei ollut tietoakaan.

Vaikka matkasta kunnialla selviydyinkin, joudun toteamaan, ettei Vaarojen Maraton mene ihan samaan lokeroon tyypillisten kestävyysurheilutapahtumien kanssa. Reitti oli todella rankka, enkä muista, milloin olisin ollut kisan jälkeen yhtä huonovointinen kuin Kolilla. Rankkuutta valittelivat kokeneemmatkin juoksijat, joista osa oli syystä tai toisesta joutunut jättämään leikin kesken.

Haasteista huolimatta kokemus oli hieno. Onneton polku– ja mäkijuoksutekniikkani jäi kuitenkin kaivelemaan sen verran, että todennäköisesti minutkin nähdään vielä Vaaroilla.

Salla

SnowFlakesit Virossa 2.10.2011

SnowFlakeseja edusti Multisport Cupin gaalaristeilyllä nelikkö Elisa, Ellu, Petra ja Salla. Ajattelimme, että reissu tarjoaisi oivan kanavan tutustua muihin multisporttaajiin, sillä kisatemmellyksessä tähän on harvoin mahdollisuutta. Pienistä tavaratappioista huolimatta reissun anti jäi uusien tuttavuuksien ja kokemusten myötä rutkasti plussalle. Multisport-hengessä gaalaristeilyyn kuului muutakin kuin juhlintaa.

Taisimme kaikki neljä olla valmistautuneita leppoisaan ulkoiluun omalla porukallamme. Pakka pyöräytettiin kuitenkin totaalisen uusiksi Mikan ilmoittaessa, että parit onkin arvottu järjestäjien toimesta. Minulle pariksi oli arpoutunut Super-Hessu, uusi tuttavuus, jolta muistaakseni ensimmäiseksi tiedustelin, osaako suunnistaa... Taisi olla typerä kysymys maailmanluokan menijälle, mutta kuvasta meikäläisen porukan tuntemista. Päättelin, että moisessa kyydissä minun tehtäväni on lähinnä peesailu ja sellaisen vauhdin ylläpito, että parikin saa jonkinlaisen treenin.

”Kisa” alkoi hauskalla city-rogainingilla. Rastipisteiden lisäksi kohteista piti löytää valokuvan mukainen kohde ja kertoa, mikä kuvassa peitetyssä kohdassa lukee. Pyörimme ympäri Tallinnan vanhaa kaupunkia ja etsimme turistienkin suosimista paikoista valtavirrasta poikkeavia kohteita. Puuhastelumme tuntui huvittavan ohikulkijoita kovasti ja saimmekin useampaan otteeseen enemmän tai vähemmän hyviä vinkkejä haeskeluumme.

Kaupunkisuunnistuksen jälkeen saimme testata paikallisen vuokraamon pyörätarjontaa. Matkan varrella pääsimme ihailemaan puuhun viritettyä polkua ja laskemaan polkuun yhteydessä olevien puiden määrän. Viehätimme myös tallinnalaisia perheretkeilijöitä sinkoilemalla pyörinemme puistoissa, missä muuten meno tuntui raukeampaakin raukeammalta. Muutaman mutkan kautta löysimme vaihtopisteelle, missä tehtävänä oli peilikuvasuunnistus. Radan lopussa saimme edellä menijät näkyviin ja juomarastin kahden bonuspisteen siivittämänä lähdimme jatkamaan hyvin alkanutta pyöräilyosiota.

Tällä pyöräosuudella kartta oli neuvostoaikainen. Sen enempää rakennukset kuin tietkään eivät mätsänneet enää luonnon kanssa, joten suunnistaminen oli jossakin määrin haasteellista. Erityisesti meidän joukkueellamme oli vaikeuksia, sillä ensimmäisen rastin jälkeen hukkasimme itsemme totaalisesti. Yritimme ottaa suuntaa milloin mistäkin neuvostoaikaiseksi arvioimastamme rakennuksesta, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta sijaintimme jäi aina yhtä epäselväksi. Havaintojemme mukaan kokonaisten lähiöiden tilalle oli kasvanut tiheää takiaispusikkoa, minkä keskellä olikin eri kiva etsiskellä teoriaamme tukevia talojen raunioita.

Etsiskeltyämme kakkosrastia noin tunnin kyllästyimme ja päätimme ottaa suunnaksi pohjoisen ja Pirita-joen. Jokea emme kylläkään pohjoisesta löytäneet, mutta onneksi merestä ei voinut heittää pyörällä pitkäksi. Yllätykseksemme vaihtopiste löytyi useamman kilometrin päästä idästä, joten ei taidettu ihan oikeilla kulmilla seikkailla. Rataan kuului vielä tavanomaisempaa pyöräsuunnistusta, mutta bonus- (tai sääli)pisteiden toivossa päätimme keskittyä vaihtopaikan antimiin. ”Kisa” loppui yllätystehtävällä, minkä tarkoituksena oli arvioida apuvälineittä milloin 10min on kulunut. Megaluokan sähellyksestä huolimatta tulimme neljänsiksi, mihin tässä kisailussa ilmeisesti siivitti muu kuin varsinainen urheilumenestys.

Risteilyn ohjelmistoon kuului luonnollisesti myös itse gaala. Jo iltaan valmistautumisesta tuli ikimuistoinen yrittäessämme metsästää voroa pitkin hotellin käytäviä. Rappujuoksu korkokengissä lieneekin syytä ottaa treeniohjelmaan, sillä nyt jouduimme valitettavasti toteamaan varkaan voittaneen suvereenisti kilpajuoksun viitoskerroksesta maan tasalle. Le Bottega tarjosi mainiot puitteet gaalalle ja ruokakin oli oikein hyvää!

Tallinnasta oppi reissun aikana mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kisailusta jää ylimmäksi mieleen tuo neuvostokartalla sekoilu kaikkine elementteineen, mutta nekin mukaan luettuina tapahtuma oli mitä mainion.”Kisassa” oli kivaa peesailla Heikkiä, joka omien sanojensa mukaan läpsytteli menemään. Itselleni tahti oli kuitenkin kaikkea muuta kuin retkeilyä, joten toivoa sopii, että koipi nousee viikon päästä Vaaroillakin. Gaalaristeilyn myötä monet kisoista tutut nimet saivat kasvot ja iltaohjelman humussa taisivat kyllä ne viimeisetkin lumihiutaleet sulaa :)

Salla

Jukolan Viesti 19.6.2011

Jukolan viesti on ansainnut paikkansa muutamassa vuodessa minun kesän must-tapahtumalistaltani. Se tarjoaa kaikentasoisille menijöille oivan mahdollisuuden haastaa itsensä yhdessä tuhansien muiden osanottajien kanssa. Jukolassa metsä vastaa, kun sinne huudetaan ja puutteellisia suunnistustaitoja voi ainakin yrittää korvata sosiaalisilla taidoilla. Jukolan lähtö on jo itsessään mahtava näky, tosin näin vähemmän suunnistaneen näkövinkkelistä lamppupäiden toiminnassa on jotakin hyvinkin koomista.

Team SnowFlakesilla oli ensimmäistä kertaa joukkueet sekä Venloissa että Jukolassa. Erinäisistä estymisistä johtuen joukkueita ei kuitenkaan saatu täyteen ilman parin Hiutaleen osallistumista molempiin viestijoukkueisiin. Minulle valikoitui Jukolan kolmososuuden lisäksi Venlojen kakkonen, jonka ajattelin ottaa retkeilyn kannalta ja hyödyntää sen metsään tutustumisena. Kaisu puolestan sai ohjelmistoonsa Venlojen kolmosen lisäksi Jukolan ankkurin. Muut tiimin nimissä suunnistaneet olivat Minna ja Anne (Venlat) sekä Ellu, Virva, Kati K., Suvi ja Anu (Jukola).

Alkuhäslingistä huolimatta viesti saatiin Hiutaleiden osalta suunnitellusti käyntiin. Aloitukseen oltiin vähällä joutua tekemään uusintajärjestelyitä Minnan jumituttua ruuhkaan muun Venlojen starttiin tähtäävän ihmismassan kanssa. Minna saatiin kuitenkin viime hetkellä onnellisesti lähtökarsinaan. Seuraava jännitysmomentti liittyi muun Hiutale-köörin paikalle saapumiseen. Koska erityisesti Venla-joukkuetta oli säädetty pitkään ja hartaasti viimeiseen iltaan asti, ei ollut varmaa olivatko kaikki samalla kartalla osuusjakojen suhteen. Onneksi tämäkin huoli osoittautui aiheettomaksi.

Massaviesteissä(kin) liika alkuinnostus voi viedä pohjat hyvältä suoritukselta ja väärään letkaan liittyminen vie yllättävän helposti hukkaan. Heti ekalla rastilla ei viitsisi myöskään vielä kysyä, missä sitä oikein ollaan. Niinpä päätinkin ottaa Venloissa ensimmäisen rastivälin ns. varman päälle. Letkat olivat kylläkin menneet jo menojaan, joten rastille piti löytää ihan omin avuin. Valitsin ykköselle suoran reitin sijaan kierron oikealta tien kautta. Tien varrelta löytäisin varmasti hakkuun ja pääsisin suunnalla rastille. Hakkuulle asti suunnitelma pysyi kasassa, mutta metsikössä kirmailleet muiden osuuksien juoksijat ”ohjasivat” minut väärälle rastille. Varma aloitus muuttui hetkessä kaikeksi muuksi kuin varmaksi ja oman rastin löytymiseen kului tovi jos toinenkin... Moisen nolon aloituksen siivittämänä romukoppaan lensi myös ajatus osuuden ottamisesta pelkästään retkeilyn kannalta. Pakkohan tiimin nimissä oli vähän parempaan pystyä.

Alkuhämmennyksestä selvittyäni rastit alkoivat löytyä paremmin. Maasto oli suhteellisen mukavaa juostavaa ja siihen muodostuneet urat toimivat monissa kohdissa hyvinä rastiviittoina. Toki mukaan mahtui myös huonompikulkuista metsikköä ja hakkuita sekä märkiä soita ja ojia, joiden ylityksissä kastui muutakin kuin kengät. Osuuden puolivälin jälkeen selkiäkin alkoi tulla vastaan mukavalla tahdilla. Vaikka muutamaa rastia sainkin vielä haeskella, ykkösen etsiskelyn kaltaisiin suorituksiin en sentään enää yltänyt. Maaliin pääsin hyvävoimaisena ja iloisena siitä, että pääsisin ottamaan Jukolassa vielä revanssin metsästä. Kolmososuudella Kaisu räjäytti pankin ja juoksi ajan, jollaisesta SnowFlakesien riveistä ei olla osattu unelmoidakaan. Annen vielä säilyttäessä osuudellaan asemamme ennallaan saatiin sijoitusta pudotettua lähtönumeroon verrattuna lähes kolmella sadalla.

Maaston hyväkulkuisuus ja sen myötä mahdollisesti syntyvät Hiutaleiden ennätysajat toivat esiin uudenlaisen ongelman Jukolaan liittyen. Aiempiin vuosiin peilaten riskiä joutua kolmososuudella pimeään aikaan metsään ei pitänyt olla, joten en ollut ottanut kunnollista lamppua mukaan. Nyt ihanneaikalaskelmamme kuitenkin osoitti, että saattaisin päästä metsään jo tunnin ennen auringonnousua. Lamppuongelma saatiin ratkaisua, mutta kyllä se aurinkokin ehti nousta, ennen kuin pääsin metsään :)

Ykkösrastini oli samassa suunnassa kuin Venloissakin, joten pääsin sinne jo tutuksi tullutta tietä pitkin. Vaikken tälläkään kertaa löytänyt rastia ihan suoraan, kunniakierros lähitienoilla jäi onneksi huomattavasti lyhyemmäksi. Rastia etsiskellessäni ehdin kyllä nähdä erästä tuttuakin, joka kulkusuunnasta päätellen oli harhaillut metsässä jo tovin. Seuraavat välit veivätkin jo kauas edellisen päivän radasta. Uusissa maastoissa edellisen päivän nopeista juoksubaanoista ei tuntunut olevan tietoakaan, ja mäissä sekä puskissa mieleen tuli lähinnä Kytäjä. Edellisen päivän juoksu painoi myöskin sen verran jaloissa, että mäet olivat melkoista myrkkyä. Rastit sentään löytyivät varsin hyvin, joten heikommallakin juoksemisella sai kohtuullisen ajan. Ennen yhteislähtöä metsään ehtivät vielä nelos- ja viitososuudella juosseet Kati ja Suvi.

Hiutaleet suoriutuivat tästäkin urakasta maniosti! Tavoite tonnin sakkiin pääsystä siirtyi ensi vuodelle, mutta Jukolan yö oli taas huikea kokemus.

Salla

No Limit Adventure 11.6.2011

Eilisessä Multisportin järjestämässä seikkailukilpailussa Nuuksiossa meitä hiutaleneitoja oli jopa neljä kahden hengen joukkuetta. Ellu ja Kati sekä minä ja Salla ilmoittauduttiin kilpasarjaan ja Minna ja Noora sekä Virva ja Petra olivat kuntosarjassa. Tuoreina SnowFlakes tiimin jäseninä minä, Petra ja Virva olimme kaikki ensikertalaisina seikkailukisassa joten fiilikset ennen kisaa olivat jännittyneet mutta erittäin innostuneet. Viime vuotisten No Limit Adventure kisojen perusteella tutut arvioivat, että kisasta tulisi noin 4,5 tunnin seikkailu mutta ennen kisaa saamamme kapteenien kirje kertoi, että naisten kilpasarjan ihanneaika olisi 5h 20min ja matkaa tulisi noin 50 kilometriä.

Oma valmistautumiseni kisaan oli treenimielessä suhteellisen hyvä, puolimaratoni kaksi viikkoa aikasemmin ja olin ehtinyt palautua siitä hyvin ja tämän jälkeen aika paljon työmatkapyöräilyä sekä muutamia alle kympin juoksulenkkejä poluilla. Hankin ensimmäisen oman maastopyöräni tosin vasta muutama viikko sitten ja muutenkin maastorymistelykokemukseni oli aika vähäistä. Eli oli ihan hyvä, että kävimme Sallan kanssa helatorstaina Espoon keskuspuistossa poluilla ja kallioilla ajamassa sekä juoksemassa pikku maastolenkin heti perään. Jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää No Limitissä niin olisin käynyt treenaamassa pyöräilyä pikku poluilla vielä enemmän...

Kisapäivä oli erittäin kuuma, jo aamulla kello 6 mittari näytti 28 astetta ja päivällä se oli jo varjossa 31 astetta. Itse raahasin kisapaikalle mukaan melkein 7 litraa juomaa josta tuli juotua noin neljä.

Kilpasarjojen startti oli klo 9 aamulla Pitkäjärven rannalla. Ensimmäisenä oli vuorossa pieni 1,5km melonta quest jonka jälkeen kivuttiin ylös Swinghillin laskettelumäen päälle vaihtoalueelle josta lähdettiin sitten pyörien kanssa parasta toivoen mäkeä alas ensimmäiselle pyöräilyosuudelle. Ensimmäisenä paineltiin mäkistä asfalttitietä, sitten soratietä ja sitten poluille. Juuria ja kiviä riitti poluilla ja olin erittäin tyytyväinen kun olin jättänyt lukkopoljinkengät pois. Noin tunti startin jälkeen juuri kun olimme Sallan kanssa saaneet ohitettua muutaman joukkueen ja jatkoimme ripeällä vauhdilla poluilta hiekkatielle kun T-risteyksessä tein liian nopean käännöksen liian kovassa vauhdissa je lensin tyylikkään voltin sivuttain.

Tiesin heti, että mitään ei mennyt isosti rikki mutta polveen sattui jonkin verran kun siinä oli mustelma jo edelliseltä viikolta. Trikoisiin tuli reikä ja polven alle muutama pintahaava. Salla kyseli olinko ok ja ehdin juuri vastata kyllä, kunnes huomasin kyynärvarttani valuvan verivanan. Haava ei tehnyt kipeää mutta oli sen verran syvä, että se valui ihan huolella. Onneksi olin pakannut mukaan hieman vaadittua laajemman ensiapupakkauksen ja eikun sidettä ja teippiä kehiin. Tässä vaiheessa ohittamamme tiimit painelivat ohi ja mua harmitti sähläykseni. Salla kyseli, että haluanko varmasti jatkaa ja vastasin, että todellakin. Pienessä täpinässä taas vauhti päälle kohti coastaleering -osuutta jossa Salla hoiti lammessa pulikoinnit jotta haavani ei kastuisi. Minunkin oli kyllä pakko käydä käsi ojossa itsekin lammessa viilentymässä ennen kuin lähdettiin kipuamaan ylös korkealle kalliolle.

Sitten taas lisää mäkistä pyöräilyä kohti vaihtoaluetta tämän jälkeen oli vuorossa melonta. Se meni meillä aika rauhakseen koska en pystynyt ihan täysillä edes melomaan kun koukistaessa teipattu käsivarsi sattui vähän. Melottiin noin 4km ja rantaan päästyämme minun oli pakko käydä taas pulahtamassa - kuumuus oli aikamoinen. Tämän jälkeen pääsimme taas kipuamaan laskettelumäen ylös ja pyöräilemään sen taas alas - ehkä hieman paremmalla tyylilläkin tällä kertaa. Siitä alkoikin pitkähkö 15km pyöräilyosuus. Tuolla Nuuksion maastossa kyllä riitti nousuja jotka hidasti menoa ja tuntuivat reisissä.

Saavuimme rullaluistelurastille 1h50min ennen kuin maali sulkeutuisi ja koska pyöräilyosuutta oli vielä jäljellä 17km sekä rogaining rasteja hakematta niin päätimme jättää rullaluistelun suosiolla väliin. Pyöräilimme mm. pientaloalueen läpi ja siellä ystävällinen pihan kastelija antoi meille piristävän suihkun puutarhaletkullaan. Siitä matka jatkui taas poluille metsään. Alkoi olemaan takalisto jo aika koetuksella jatkuvien juurakkoröykytysten takia.

Nuuksion kansallispuiston Haukkalammen läheisellä alueella odottikin sitten tehtävärasti: “Rengasrikko. Irroittakaa etupyörä ja kantakaa se erikseen seuraavalle rastille”. Yritimme aluksi että saisiko rungoista viritettyä systeemin miten niitä voisi työntää mutta insinöörinlahjamme ei ihan kuumuuden takia loistaneet niin päädyimme raahaaman omat palasemme. Sallalla oli pieni lisähaaste karttatelineestä, joka vaikeutti kantamista aika paljon. Tämä tehtävä oli aika fiksu veto järjestäjiltä kun se oli tapa jolla sai vauhdit pois kisaajilta alueella, jossa liikkui paljon lapsiperheitä kauniina kesälauantaina. Makkarat tirisivät ja jengi pulikoi lammissa. Siinä vaiheessa oma tilanne vaikutti aika koomiselta pyörän palasia kantaessamme ja uteliaille tilannetta selitellessä.

Sitten pääsimme taas pyöräilemään lisää ylämäkeä kohti vaihtoaluetta ja maalia. Vaihtoalueelle saavuttuamme meillä oli 13 minuuttia aikaa maalin sulkeutumiseen ja mietimme jos olisi pitänyt yrittää hakea yksi rogaining rasti mutta olinkin jo aika poikki ja en tiedä mitä juoksemisesti olisi tullut, eli eikun maaliin. Ja oli muuten aika mahtava fiilis päästä sinne maaliin! Aikamme oli 6h52min ja kilsoja kertyi GPS:ni mukaan miltei 65. Eli aika paljon enemmän kuin mitä järjestäjät olivat arvioineet. Kisa oli kovin pyöräilypainotteinen ja kuulemma paljon vaativampi edellisiin vuosiin verrattuna. Vain muutama tiimi ehti suorittaa kaikki tehtävät enimmäisajan puitteissa. Kävin näyttämässä ja puhdistuttamassa haavan Jorvissa ja onneksi ei tullut tikkejä, sillä oltiin kuulemma tehty hyvä ensiapu ja haava oli ehtinyt kisan aikana tyrehtyä. Tulipahan uusittua jäykkäkouristuspiikki samalla.

Kisan tulokset tulossa Multisportin sivuille sekä järjestäjät kuvasivat kisasta videota eli sitä mielenkiinnolla odotellessa. Salla hoiti hienosti meidän tiimin suunnistamisen ja kiritti mua sen verran että sijoituksemme oli miinuspisteistä huolimatta 5/8 naisten kilpasarjassa. Pakko olla tyytyväinen ensimmäiseen kisasuoritukseen ja ei voi muuta sanoa kuin, että - lisää tätä!

Anne

Spring Adventure 7.5.2011

Kilpailu käynnistyi muistisuunnistuksella. Joukkueet kerääntyivä keskellle viheraluetta, jonka reunamilla oli neljä taulua. Jokaisessa taulussa oli kartta, joihin oli kuhunkin merkitty yksi rasti (A, B, C tai D), jotka oli määrä hakea aakkosjärjestyksesä. Startti olikin mielenkiintoinen, kun joukkeet pinkoivat eri suuntiin ja kerääntyivät pian yhden pienen taulun äärelle. Meistä toinen sattui osumaan oikealle taululle ja saatoimme jatkaa siten heti kohti A-rastia. Kyynärpäät kuitenkin kävivät siihen malliin ja leimasimetkin revittiin käsistä, että mieluusti jättäydyttiin tässä vaiheessa peränpitäjien joukkoon.

Prologin jälkeen vuorossa oli jokimelontapätkä, missä melottiin lyhyehkö pätkä alavirtaan ja takaisin lähtöpaikalle. Saatiin helposti kiinni parit edellä mutkitelleet paatit. Meno olikin välillä kuin törmäysautoradalla, kun eri suuntiin matkalla olleet mutkittelevat paatit osuivat toisiinsa. Onneksi me kuitenkin vältyimme tältä hauskuudelta.

Sitten fillaroitiin vaihtelevissa maisemissa. Oli mukavaa kallioista metsäpätkää ja pientä metsätietä. Laskettelurinteen rastille valitsimme metsäreitin, mikä lyhensi matkaa rastille monella kilometrillä. Metsä vei kuitenkin vastapalkkioksi emittimme, jota pienen pohdinnan jälkeen todettiin olevan turha lähteä naaraamaan. Päätimme jatkaa loppuun asti kosketusleimauksilla, jotta tiedettäisiin noin suurin piirtein, miten pärjättiin.

Laskettelurinnerastilla päästiin mäkitreenin makuun. Naisten sarjassa mäki kivuttiin ylös kolmesti, mikä oli allekirjoittaneelle enemmän kuin riittävästi. Sitten jatketttiin taas pyörillä ja käytiin parissa aiemminkin kisoissa käytetyissä rastipisteissä. Selkiäkin alettiin saada kiinni siihen tahtiin, että emitin katoaminen alkoi jo hieman harmittaa.

Seuraavaksi suunnistettiin jalkaisin. Kickbike-osiokin oli muutettu juoksuksi, mistä seuraksena hippasen liikaa juoksua minun makuuni. Rastit löytyivät kohtuu hyvin ja yllätäen vaihtorastille pääsy aiheutti eniten haasteita. Olin nimittäin viemässä meidät viimeiseltä suunnistusrastilt suoraan rantaan toiselle melontaosuudelle, minne pääsi oikaisemaan rantapöheikön poikki. Puolessa välissä matkaa kohti melontarastia kuitenkin huomasimme, että vaihdossakin pitäisi käydä ja niinpä muutimme suunnitelmiamme lennosta.

Toisella melontaosuudella matkaa oli vielä vähemmän kuin ensimmäisellä. Sitten vuorossa oli ”wet run”, jossa haettiin kolme rastia. Rasteille pääsi kuivana siltoja pitkin, mutta uimalla matkan sai lyhenemään huomattavasti. Päätimme uida, mikä vaikutti hyvältä valinnalta, sillä tässä vaiheessa kanssamme samaa matkaa edenneitä joukkueita ei enää kisan aikana näkynyt.

Ennen ”city runia” vuorossa oli vielä kanootin kanto vaihtopisteelle. Roudasimme kanoottia ylösalaisin päittemme päällä ilman suurempaa näkyvyyttä mihinkään suuntaan. Onneksi ritti, että löysi kadulle ja käveli suoraan eteenpäin. Alkuasukkaalta saimme vielä varmistettua, että todellakin olimme marssimassa koulun suuntaan.

”City runissa” ravattiin Karjaan keskustaa ristiin rastiin. Rasteja haettiin niin puskista kuin junastakin. Maaliin selviydyttiin ajassa 6h 19min, joka ilmeisesti olisi toisessa tilanteessa tuonut osallistumisoikeuden uuteen kisaan :) Kiitosket Marialle mainiosta kisaseurasta sekä peesiavusta!

Salla

Vappu 2011, Soomaa, Viro

Vapun viettäminen meloen Hiutale-porukalla on muodostonut jo jonkinlaiseksi perinteeksi. Edelliset vaput ovat kuluneet Etelä-Suomen joilla, mutta Vantaajoen kulmien ollessa jo melko tuttuja ja Porvoonjoen puskat ja pellot vähemmän silmiä hiveleviä, päätettiin tänä vuonna kokeilla jotain uutta. Tokihan Suomestakin löytyy monenmonta hienoa melontaankin soveltuvaa jokea, mutta jäätilanne vapunaikaan pohjoisemmassa kuitenkin kysymysmerkki.

Myös Virossa melottavia jokia rittää, minkä tiimoilta 5/2010 Meloja-lehden juttu melonnasta Baltian joilla toimi hyvänä alkuna retken suunnitelulle. Toiveissani oli löytää Tallinnan liepeiltä jonkin vähintään n. 60km pituinen melontakelpoinen joki. Jägala-joki vaikutti aluksi lupaavalta, mutta youtuben matskussa sen verran hurjalta kevätkuohuilla, että joen etsintää piti laajentaa pidemmälle. Listan kärkipäähän nousivat Soomaan kansallispuisto Pärnun tuntumassa ja Võhandu-joki maan kaakkoisosassa. Soomaa on erämaahenkinen suoalue, joka erityisesti tulva-aikaan suosittu melontakohde paikallisten keskuudessa. Võhandu puolestaan vaikutti koskineen melontamielessä mielenkiinoitsemmalta. Lisäksi joella järjestettiin samaisena viikonloppuna 100km melontamaraton, jonka kulkua olisi mukava seurata tulevia seikkailuja ajatellen.

Soomaa valikoitui kohteeksemme läheisemmän sijaintinsa ansiosta. Sain myös nopesti yhteyden paikalliseen melontayrittäjään, mikä vauhditti osaltaan raamien lukkoon lyömistä 12-päiselle porukalle. Retkemme oli omatoiminen, mutta toiveitamme vastaavat lähtö-, yö- ja lopetuspaikkaehdotukset tulivat paikallisyrittäjältä. Soomahan siirryimme Tallinnasta minibussitaksilla ja Helsingistä lahden yli Tallinnaan Lindan aluksella. Kusannuksia reissulle tuli yhteensä noin 100EUR/hlö + muonat.

Matkaan lähdettiin vapun aatonaattona. Tallinnaan saavuttuamme matkanteko näytti hetken huolestuttavalta, kun lupauksista huolimatta minibussi ei ollutkaan meitä vastassa sataman portilla. Taksi löytyi onneksi meren puolelta parkista, mistä jatkoimme kauppaan. Nekin, jotka olivat ajatelleet roudaavansa juominkinsa & syöminkinsä Suomesta olivat käsittääkseni tyytyväisiä valikoimiin :) Matka jatkui Pärnun kautta Soomaan eteläpuolelle Kanakülaan, minkä jälkeen kuskimme ilmoitti meidän olevankin perillä eräälle maalaistalolle saavuttuamme. Jokea ei näkynyt missään, eikä talosta ulos asteleva vanha pariskuntaan näyttänyt tietävän melonnastamme mitään. Mies onneksi kutienkin tiesti kohteemme – Penikoormatalun – ja yritti ensiksi kartoin opastaa meidät perille. Ilmeisesti todettuaan sen toivottamaksi lähti meille paikallisoppaaksi! Vietimme ensimmäisen illan tällä Penikoormatalulla, jossa savusauna oli myös meille lämmitetty.

Ekan aamun klo 10 startista ei taidettu myöhästyä montaakaan minuuttia. Saavutus sinänsä, erityisesti kun viime vuoden skumppahävikistä viisastuneena lastin kiinnittämiseen päätettiin panostaa kunnolla. Vaikka vaikeaa melottavaa ei pitänytkään olla tiedossa, melontaparit oli jaettu siten, että jokaisesta paatista löytyi ainakin yksi kokenut meloja. Täysin haastettomaksi tätä Halliste-jokea ei tosin voi sanoa. Erityisesti kansallispuiston alueella majavien padot ja joen yli kaaatuneet puut tekivät melonnasta paikoitellen varsin mielenkiintoista. Koskien puuttuessa erilaiset majavapatojen ja puiden ylitys-, alitus- sekä kantotyylit piristivätkin matkantekoa melkoisesti!

Aattona meloimme Riisan kylään, minne matkaa startista kertyi noin 30km. Päivä oli aurinkoinen, mutta Riisaan saavuttuamme satoi kaatamalla. Leiritymispaikakasi meille oli suositeltu paikallisen kylähullun takapihaa, minkä hyvä puoli oli tulipaikan olemassaolo. Suojaa siellä ei kuitenkaan ollut, mutta eipä sitä pitkään olisi tarvittukaan. Illalla nähtiin mm. puussakiipeilynäytöksiä ja keskusteltiin ufoista.

Tokan päivän määränpäämme oli 10km:n päässä Saarisoossa. Alkumatkan pieni ja mutkitteleva erämaahenkinen joki muuttui Riisan kohdalla suorstaan valtaväyläksi toisen joen yhdyttyä siihen. Tästä huolimatta joen leveys ei aina tainnut riittää vastatuulen tartuttua paattiin j-vetoja harjoitteleville :) Erityisesti jäi mieleen erään talon pihasta rantaan kirmannut rottweiler, joka näytti innostuvan rantakaislikossa jumittavasta purkistamme. Vältyimme sentään lähemmältä kontaktilta.

Soomasta netistä löytyvä materiaali luo kuvaa erämaahenkisestä suomaastosta. Halliste-joen ympärillä oli kyllä alavaa, mutta suot enemmänkin niittymäisiä. Saarisoohon perille päästyämme saimme vielä selityksen sille, miksi erämaahenkisiä soita ei jokisuistossa ollut. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa ympäristöään korkeammalle ja turvekerros voi olla jopa lähes 10 metriä paksu. Saarisoossa pääsimme onneksi vielä tutustumaan tällaiseen silmänkantamattomiin jatkuvaan ihmesuohon!

Matkajärjesteyt saatettin todeta siinä vaiheessa jotakuinkin onnistuneiksi, kun nimelläni varustettu bussi kurvasi melonnan päätepisteeseemme. Joki ja reissu kaikenkaikkiaan jäävät ehdottomasti mieleen hienona kokemuksena. Todennäköisesti suuntamme Viroon toistekin ja ensi kerralla rohkenemme valitsemaan melontamielessä hieman haastavamman joen. Jos minä järjestän matkan, niin kohde on Võhandu.

Salla

Ahmaa hiihtämässä 12.-14.3.2011

Tämä on meidän, Team SnowFlakesin, kohdalla nyt kolmas vuosi, kun olemme suunnanneet Pohjois-Karjalaan seikkailu-urheilujoukkueemme voimin. Varmasti meidät tullaan näkemään Kolin maisemissa jatkossakin ja saisimme näin mukavan perinteen aikaiseksi :).

Ajomatka 600 km vaan on melko pitkä ja pelkän viikonlopun mittainen reissu tuntuu melko riittämättömältä. Suosittelenkin matkaajille pe-ma -välistä ajanjaksoa, jolloin saa nauttia laduista ja loistavasta tapahtumasta koko rahalla, kiireettömästi ja nauttien.

Allekirjoittanut sai harmillisesti järkyttävän viruspohjaisen keuhkoputkentulehduksen reissun alla, joka kohdallani merkitsi koko viikonloppua mökissä sängyn pohjalla iloisen hiihtämisen sijaan :(. Muu porukka sitten hiihtelikin Pohjois-Karjalan vallattomissa vaaramaisemissa sitäkin innokkaammin aurinkoisessa, joskin tuulisessa säässä pikkupakkasten säestäessä matkantekoa suksien suhinan ohella.

Olimme vuokranneet Karelia Expertin kautta mökin aivan Kolin kylän sekä Ahmanhiihdon hiihtoreittien kupeesta. Hiihtäjiä retkueessamme oli lopulta 5. Pogostan hiihto Ilomantsissa oli varmaankin osaltaan syönyt hiihtäjien lukumäärää Ahmanhiihdossa, koska se järjestettiin tänä vuonna samana viikonloppuna. Ainakin muutama potentiaalinen osallistujamme vietti viikonloppua siellä Ahmailun sijaan.

Itse hiihdossa kiitosta sai meikäläisiltä jälleen kerran loistava palvelu taukopaikoilla ja koko tapahtuman iloinen, välitön tunnelma. Se kyllä aina painuu eteläsuomalaisten mieleen, kun täällä ruuhka-Suomessa ollaan kulmat kurtussa ja kyynärpäät ojossa liikkuessamme - oli sitten kyse luonnossa samoilusta tahi kaupungin liikenteestä.

Kiitosta saivat myös aina niittävät upeat vaarat, joista Kopravaara ja Räsävaara vilahtivat hiihtäjiemme värikkäissä kuvauksissa tämän tästä, eli tekivät ja tekevät vastaisuudessakin takuuvarman vaikutuksen meihin etelän tallaajiin.

Sääkin suosi ja aurinko loimotti. Pikkuisen tuuli piinasi, mutta ladut olivat tuulesta huolimatta ajettu hiihtoa varten hienosti ja olivat vähemmän roskaiset havupuiden neulasista kuin olimme ounastelleet etukäteen.

Ladut ovat myös perinteisesti olleet erittäin hyvässä kunnossa. Meikäläisistä kaksi hiihti perinteistä koko 52 km lauantaina ja osa nousuista oli melko heikossa kunnossa samoin kuin jyrkkä lasku Räsävaaralta alas, jossa oli ladut aurattu olemattomiin ja siinä herkästi väsynyt hiihtäjä olisi ehkä lähtenyt maata kiertävälle radalle. Muutoin laskut olivat hyvässä kunnossa ja niin nautittavia.

Ladut suosivat myös vapaan hiihtäjiämme, jotka mainitsivat, että etenkin osuus Kopravaaralta Future Freetimen taukopaikalta Jeroon oli melko raskas etappi. Jeron munkkikahvit kuitenkin siinsivät vankasti mielessä ja näin matka taittui lopulta mieluisasti. Taisi Jerossa lisäksi vielä räiskälekin maistua yhdelle jos toiselle Hiutaleelle.


Kati L